Kaakelien valmistuksen historiaa

Teksti: Susanna Palovaara. Jos lainaat tekstiä, viittaathan tähän sivustoon.

1700-luvun alussa alkoi Suomessa olla kotimaisia kaakeliuunin tekijöitä, kaakelimaakareita. He valmistivat kaakelit ja muurasivat uunin. Muotit olivat aluksi puisia, sitten savesta ja myöhemmin kipsistä tehtyjä. Kaakelien valmistuksen taidot ja aluksi myös muotit saatiin Ruotsista ja Saksasta. Yhtä lailla tehtaissa tietotaito ja uunimallit saatiin aluksi ulkomailta, kunnes omat työntekijät olivat riittävän oppineita ja suomalaiset arkkitehdit alkoivat suunnitella malleja.

Suomalaiset maakarit käyttivät kotimaista punasavea, johon he sekoittivat hiekkaa. Niin ikään tehtaat kaivoivat lähistöltä kotimaista savea, mutta savea tuotiin myös ulkomailta, esimerkiksi Ruotsista. Lisäksi tehtaat sekoittivat massaan useita muita lisäaineita.

Perinteisesti kaakelit valmistetaan plastisesta savimassasta. Ensin tehdään levy, johon kiinnitetään dreijattu kuppiosa. Myöhemmin kuppiosa tehtiin suulakepuristimella. Suulakepuristimessa on kupin profiilin muotoinen reikä. Siitä työnnetään läpi savea, joka tulee ulos nauhana. Nauha voidaan katkaista oikean mittaiseksi ja kiinnittää levyyn.

Yleisesti kaakelit raakapoltettiin ensin, jonka jälkeen ne lasitettiin ja laitettiin lasituspolttoon. Lasitteen pääraaka-aine oli tuhkattu lyijy, joka on erittäin myrkyllistä. Nykyään voidaan käyttää lyijysulatteita, toiselta nimitykseltään lyijyfrittejä. Sulatteessa raaka-aineet on jo kertaalleen poltettu ja murskattu jauheeksi. Näin ne eivät liukene veteen ja ovat valmistusvaiheessa käyttöturvallisia. Lyijylasitteita ei voida kuitenkaan käyttää ruoka-astioissa, sillä lyijy liukenee erittäin helposti ruokahappoihin.

Kaakelimaakarit polttivat kaakelit noin 800–1000 °C:een, jolloin puhutaan matalan polton keramiikasta. Tehtaissa kaakelit poltettiin yli 1000 °C, jopa 1200 °C:een asti, jolloin voidaan jo puhua korkean polton keramiikasta. Hattulan Kaakelitehtaan kaakelit ovat matalapolttoisia, tällöin kaakelit jäävät huokoisiksi. Se on etu muurausvaiheessa, kaakeleita on helpompi työstää ja laasti imeytyy niihin paremmin, myös lämmön varaavuus on parempi.

Lähteet:

Cramér, M. 1991. Den verkliga kakelugnen – fabrikstillverkade kakelugnar i Stockholm 1846–1926. Stockholm: Stockholms monografier 88.

Heinämies, K. 1989. Tulisijat. Teoksessa Heikkinen, M., Heinämies, K., Jaatinen, J., Kaila, P. & Pietarila, P. Talo kautta aikojen – kiinteän sisustuksen historia. 1989. Helsinki: Rakentajain kustannus Oy, 86–104.

Hyvönen, H. 1983. Suomalaista keramiikkaa. Helsinki:WSOY.

Möller, T. 1999. Krukmakare och kakelugnsmakare – eldens gång från fyr till pipa. Stockholm: Raster Förlag AB.

Palovaara, S. 2006. Kaakeliuuni – kuinka valmistetaan kuppikaakeleita. Opinnäytetyö. Hämeen ammattikorkeakoulu. Lasi- ja keramiikkaosasto. 

Seela, J. 2005. Ett märkligt fynd: kakelugnsmakarmästaren Johan Smedman i 1800-talets Vasa. Budkavlen. Åbo: Etnologiska institutionen och Folkloristiska institutionen vid Åbo Akademi. 38–56.

Seela, J. 1993. Käsiteollisuuskaakelia Turusta – Turun fajanssitehdas 1842–1882. Teoksessa Willner-Rönnholm, M.(toim.). 1993. Aboa 1989–1990. Turun maakuntamuseo, vuosikirja 53–54/1989–1990. 30–47.